Pink Eminence
05/03/2015

Outi Raatikainen: porkkanoita kulttuurin varainhankintaan

Käväisin talvilomalla kauempana lännessä. Niin kuin aina, pelmastin läpi paikkakunnan museoita, esittävän taiteen paikkoja ja musiikin tyyssijoja. Miamin seudulla näitä ovat PAMM (Perez Art Museum Miami), Bass Museum of Art, Adrienne Arsht Center for the Performing Arts ja Jackie Gleason Theater of the Performing Arts.

Jo nimet kertovat kohteiden alkuperästä ja anglosaksiseen taide-elämään liitetystä lahjoituskulttuurista. Nämä instituutiot ovat olemassa siksi, että lahjoittajat ovat olleet kiinnostuneita lahjoittamaan rakentamisen alkupääoman, rahaa toimintaan tai kokoelman. Ja kyllä, yhteiskunta kannustaa verotuksellisin keinoin lahjoittamiseen, koska muutoin näitä, ainakin kyseisinä talvipäivinä koululaisten kovasti kuluttamia palveluita, ei synny. 



Monet kohteista ovat toimintamalliltaan public-private -yhteistyöhön perustuvia ja niiden jatkuvasti käynnissä oleva ammattimainen varainhankinta perustuu yksityisten ihmisten ja yritysten tahtoon pitää ne käynnissä. Yksittäisillä projekteilla tai näyttelyillä voi lisäksi olla markkinointiyhteistyöhön perustuvia, vastikkeita saavia sponsoreita. Kaikissa kohteissa oli yli 1 000 dollarin lahjoittajien nimet seinillä ja tilat tai toiminnot oli nimetty isompien summien lahjoittajien mukaan.

Lahjoittaminen on yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen hyve: jos jotakin saa tai menestyy, on velvollinen antamaan yhteisölleen jotakin takaisin tavalla tai toisella. Tämä ei koske yksinomaan raharikkaita, vaan myös niin sanottuja tavallisia ihmisiä. Pienistäkin summista kertyy isoja, kun yhteisö toimii tärkeäksi kokemansa asian, näissä tapauksissa kulttuurisisällön, hyväksi. Tämähän ei ole mitään uutta tietoa.

Koululaiset_ perezissaKoululaisia Perez Art Museum Miamissa.

Kiinnostavaa on The Guardianin 2. maaliskuuta 2015 julkaistun artikkelin kuvaus Englannin suunnasta. Oman lähiyhteisön ympärille rakentuva varainhankinta on pienille ja keskisuurille kulttuuritoimijoille kasvavampi tulonlähde kuin suurten tapahtumien ja instituutioiden herkuksi jäävä vastikkeellinen sponsorointi.

Suomessa kuulen usein, ettei tänne tarvita tai haluta lahjoituskulttuuria, koska  hyvinvointivaltion toimintatapaan pitää kuulua se, että julkinen taho kustantaa tarpeelliset palvelut tasaveroisesti kaikille verovaroista. Ihannetilanteessa tämä on mahtava ajatus. Väitetään myös, ettei täällä ole lahjoitustahtoa. Sen ovat osoittaneet vääräksi esimerkiksi monet yhteiskuntavastuulliset kampanjat. Ja kuinka monella meistä onkaan kummilapsia muualla maailmassa?

Lahjoitamme siihen, mitä pidämme tärkeänä ja siihen, mikä rapistuu ilman osallisuuttamme. Jos suomalaiselle kulttuurille uhkaa käydä näin, ryhdymme toimeen. Kuulee myös keskustelua, että sisältö tai sen itsenäisyys kärsisivät lahjoituskulttuurista. Näin ei ole käynyt muualla, joten miksi niin siis kävisi meillä? Kuka haluaisi lahjoittaa kohteelle, joka ei tavoittelisi kunnianhimoista sisältöä ja toiminnan uskottavuutta oman tekemisensä saralla? En minä ainakaan.

Tulevaisuuden suuntana meilläkin on se, minkä jo todeksi tiedämme: kulttuuritoimijoiden pitää kyetä monipuolistamaan rahoituksensa lähteitä. Omaa varainhankintaa, omaa ansaintaa (eli myytyjä lippuja ja palveluita) ja sponsorointia täytyy kasvattaa.

Tätä pyrkimystä julkisen tahon päättäjien täytyy tukea entistä enemmän. Kulttuuritoimijoilla tulee olla samat porkkanat kuin yliopistoillakin, niin asiat käynnistyvät vahvasti. Julkisuuteen 26. helmikuuta 2015 tullut opetus- ja kulttuuriministeriön hallitusohjelmaehdotus antaa viitteitä ministeriössä tunnistetusta suunnasta. Puolueet, tehkää siitä totta!

Outi  Outi Raatikainen