Pink Eminence
22/09/2015

Sami Ylisaari: Kun kaikki muuttuu, mihin taiteen ja kulttuurin rahoitus on menossa?

Jos haluaa kauhistella, nyt on siihen hyvä aika. Kaikki, mihin olemme tottuneet, muuttuu järisyttävällä vauhdilla. Inhimillinen hätä näkyy Euroopassa suurimpana pakolaisvirtana sitten toisen maailmansodan. Suomalainen yhteiskunta muuttuu niin hallituksen politiikan kuin talouden kyykkäämisen kautta – taide- ja kulttuurikenttä tämän mukana.

Taiteen ja kulttuurin rahoituksessa julkisen rahan määrä on saavuttanut lakipisteensä. Tulevaisuudessa julkinen raha tulee pienenemään ja toimijoiden tulorahoitus pirstaloitumaan. Uuden edessä ovat niin suuret organisaatiot kuin vapaalla kentällä toimivat ryhmät. Miten voidaan paikata julkisen rahan jättämää lovea?

Monet ajattelevat, että julkisen rahan pienenemistä voidaan paikata yritysrahalla. Osittain ehkä voidaankin, mutta niitä kulttuurikohteita on melko vähän, joilla on resursseja tai kompetenssia yritysyhteistyön tekemiseen. Harvat kohteet tuntevat omat kohderyhmänsä tarpeeksi hyvin, jotta ne voisivat etsiä aitoja yhteyksiä yleisönsä ja yritysten välillä. Myös yritykset ovat erittäin vaikeassa tilanteessa: säästökuurit ovat arkipäivää ja jokainen markkinointiin investoitu euro tulee saada takaisin. Tukemisen aika on ohi: tänä päivänä yhteistyö on markkinointiviestinnällistä investointia, josta on pystyttävä mittaamaan ROI eli sijoitetun pääoman tuotto.

Säätiöt ovat pitkään olleet kulttuurin suurimpia tukijoita Suomessa ja ne ovat sitä varmasti myös jatkossa. Säätiöt eivät voi kuitenkaan paikata sitä aukkoa, jonka pienenevä julkinen rahoitus jättää. Näin todetaan myös Suomen Kulttuurirahaston elokuussa 2015 ilmestyneessä Rahan kosketus -selvityksessä.

Mitä siis voidaan tehdä? Kuinka voidaan katsoa eteenpäin ilman, että hanskat tippuvat lopullisesti? Kaikkien täytyy uudistua.

Selvää on, että yhteistyötä on tehtävä aiempaa enemmän. Esimerkiksi tilojen käytön osalta yhteistyötä voitaisiin kehittää paljon. Taloudellisesti tai toiminnallisesti ei ole kovinkaan järkevää rakentaa tietylle taiteenlajille korvamerkittyä tilaa, jonka seinät tulevat syömään vuodesta toiseen rahaa itse substanssilta. Mahdollisimman suuri osa vähenevistä resursseista tulisi ohjata substanssiin eikä seiniin.

Tiloja tietysti tarvitaan. Kulttuuritoimijoiden käyttöön soveltuvia tiloja on jo olemassa vaikka kuinka paljon, jos nykyisiä tiloja osattaisiin hyödyntää tehokkaammin. Panostus kaikkien kulttuuritilojen käytön suunnitteluun ja yhteistoimintojen konseptointiin toisi synergiaetuja monille toimijoille. Näistä kohtaamisista voisi syntyä jopa uutta sisältöä! Tämä ei tietenkään tule olemaan helppoa ja miellyttävää, mutta jos haluaa tehdä jotain aidosti jotain uutta ja innovatiivista, sen ei pidäkään olla helppoa.

Lontoon Barbican-kulttuurikeskuksessa esitetään tällä hetkellä Hamletia. Kuinka vuoden 1600 aikoihin kirjoitettu näytelmä voi vuonna 2015 olla Iso-Britannian kaikkien aikojen nopeimmin lippuja myyvä esitys? No Benedict Cumberbatch tietysti, mutta on siinä myös jokin muu. Voisiko Aku Hirviniemi Nummisuutarien Eskona olla samanlainen ilmiö Kansallisteatterissa?

Mitä muualla – esimerkiksi Lontoossa, Mumbaissa, New Yorkissa tai Lagosissa – tehdään, mitä meillä ei osata? Mihin kukoistavat kulttuuritoimijat ovat keskittyneet? Miten rakennetaan kumppanuuksia, joilla on todellista vaikuttavuutta? Miten eri rahoittajat tukevat taidealan toimijoita niin, että tuki menee taiteen tekemiseen ja olemassa olevien resurssien mahdollisimman hyvään hyödyntämiseen?

Olen harrastanut triathlonia muutaman vuoden ajan. Ensimmäisessä puolimatkan kisassa joku oli laittanut juoksuosuuden varteen kyltin: ”Jos triathlon olisi helppoa, se olisi futista.” Meillä on kulttuurikentällä edessämme täysmatka.

Sami_Ylisaari  Sami Ylisaari, projektijohtaja